Tunnelma on tänään heitellyt laidasta laitaan. Käsi kädessä kävelimme tänään mukamas tyynen rauhallisina Lapsettomuusklinikan ovesta sisään. Tunnelma oli ihanan rauhallinen ja lääkärillä kokonainen tunti aikaa meille molemmille.

Minut tutkittiin alustavasti ja kaikki sen osalta näytti olevan ok. Edessä on vielä useita, useita verikokeita ja munajohtimien aukiolotutkimus sekä miehen spermatutkimus... Näähän alkaa jo tuntua melkein tutulta. Meille ohjelmoitiin koko kuukaudeksi tutkimuksia... Sen jälkeen taas tavataan lääkäri ja kuullaan tuloksia.

Olin koko aamupäivän helpottunut, suorastaan INNOSTUNUT, että tästä tämä alkaa! Ja lääkärikin sanoi, että on vain ajan kysymys... Voi, se kuulosti niin lupaavalta. Viis siitä, että menkatkin alkoivat tänään tutkimuksen jälkeen. Sehän on uusi alku se!

Illalla sitten kuulin erään ystäväni raskaudesta. Hän oli jo kolmannella kuulla ja iski yhtäkkinen kateus ja suru. Oli pakko lähteä pimeään iltaan koiran kanssa kävelylle ja itketti niin vietävästi. Miksei me? Samalla oli suunnattoman onnellinen heidän puolestaan. Tiedän, ettei se heillekään ole ollut helppoa. Tuntui vaan, ettei näitä jatkuvia raskausuutisia jaksa ellei itse saa jotain vakuutusta siitä, että se oikeasti on vain ajan kysymys. Tämä taitaa olla asia, joka jokaista lapsetonta pariskuntaa koskee ja kovaa... ystävien, tuttavien, sukulaisten, työkavereiden, naapureiden raskautumiset. Yksi kysymys; Miksei me? Ja samalla tuntuu niin nololta - suorastaan häpeälliseltä- olla kateellinen toisten onnesta.